Poliitikko - kansanedustaja

 

mira nieminen

 

häme

 

Turvaa arkeen

 

Yhteiskunnan peruspalvelut on järjestävä niin, että ne vastaavat tarpeeseen sekä ylläpitävät turvallisuuden säilymistä. Poliisin sekä sosiaali- ja terveydenhuollon resurssit on turvattava.

 

 

Tasapaino talouteen

 

Suomen asiat on priorisoitava ensisijaiseksi ja raha kohdistettava sisäisten asioiden järjestämiseen. Velkaantuminen tulee pysäyttää sekä pieni- ja keskituloisten ostovoimaa lisätä.

 

Mielipide | Asiat on pantava kuntoon ennen sisäturvallisuuden kriisiytymistä (Itähäme 11.3.2023)

 

Mira Nieminen

 

11.3.2023 2:00

 

Useat kriisit ja tapahtumat ovat ajaneet ihmisiä kokemaan monenlaista turvattomuutta ympäristössään. Ulkoturvallisuuden osalta resursseista on pidetty huolta, mutta sisäturvallisuuden eteen eduskunnassa ei ole saatu paljoakaan aikaiseksi vuosiin.

Sisäturvallisuus maksaa, mutta se on välttämätöntä yhteiskunnan toimintaedellytysten ylläpitämiseksi. Puheiden sijasta poliisin ja sisäturvallisuuden resurssit ovat turvattava todellisesti.

 

Poliisin näkökulmasta turvallisuuden heikkenevä suunta on surullista koettavaa. Kehitys ei ole yllätys. Tehdyt valtiolliset päätökset, jotka kohdistuvat joko suoraan tai välillisesti sisäisen turvallisuuden sektoriin, vaikuttavat poliisin toimintaan kuormittavasti, mutta myös kansalaisten tunteeseen ympäristön turvattomuudesta sekä kokemuksiin palveluiden heikentymisestä.

 

Poliisi ei ehdi enää tehtäville tai tutkinnat eivät edisty. Se, että työmäärä lisääntyy, henkilöstö vähenee ja kuormittuu ei ole poliisin vika. Eduskunta ja hallitus tekevät päätöksiä ja asettavat tavoitteita.

 

Kädet eivät riitä, vaikka painetta olisi mistä suunnasta.

 

Suomen poliisiin luotetaan korkeasti kansalaisten parissa. Kun toiset ammattiliitot seisauttavat maan lakoilla korjatakseen palkkaa tai työoloja, poliisi venyy hiljaa. Yleistä turvallisuuden tilaa ei saa heikentää. Taustalla on ylivenyvä poliisihenkilö, joka pitää korttitaloa pystyssä.

Suomella ei ole varaa heikentää poliisin toimintaedellytyksiä. Riittämättömyyden tunne koettelee jokaista sektoria aiheuttaen työuupumusta, joka näkyy väsymisenä ja jossa yhä enemmän joudutaan tekemään töitä henkilöstön jaksamisen ja mielenterveydellisten asioiden kanssa.

Samalla, kun tehtäviä ja lainsäädäntöä lisätään, asetetaan nopeampia aikarajoja, korotetaan laatuvaatimuksia, odotetaan tehokkaampaa puuttumista matalammilla kynnyksillä ja yritetään ylläpitää palvelutasoa, ei aikaa, rahaa tai henkilöstöä lisätä. Poukkoilevaa rahoitusta ei ole saatu hoidettua, jolloin ei voida odottaa suunnitelmallisuutta. Korvamerkitty raha on kirous.

 

Poliisikoulutuksen uudistus ei tuota uusia virkamiehiä tarpeeksi ja korkeakoulutus ohjaa tekijät valikoimaan työtä. Tutkinta ei houkuttele heikon palkkatason ja työkuorman johdosta etenkään perustutkinnassa, jossa haasteena ovat lisäksi kasvaneet näyttökynnykset sekä monimutkaistuneet tutkinnat kansainvälisyys huomioon ottaen.

 

Kiire ja paine näkyvät niin, että henkilöstö kiertää ja poistuu siviiliammatteihin. Kenttä- ja tutkinnanjohtajat painivat aikarajojen kanssa, joissa kanteluilla yritetään tehostaa poliisin toimintaa. Tilastointiin, seurantaan, raportointiin ja tietojärjestelmien ongelmiin menee liikaa aikaa.

Kenttäpoliisit joutuvat yhä enemmän ottamaan tutkinnan kuormaa tehtäväksi, ja tämä kaikki on pois valvonnasta ja ennalta estävästä työstä. Kädet eivät riitä, vaikka painetta olisi mistä suunnasta.

 

Tulevaisuuden kasvaneet, esimerkiksi katuturvallisuuteen ja jengiytymiseen liittyvät uhkat vaativat riittävästi resursseja. Meidän on pakko avata silmät negatiiviselle kehitykselle ja sen vaatimille asioille.

Matkaa on kirittävänä, mutta sisäturvallisuuden asiat on laitettava kuntoon ennen sen ajautumista kriisiin.

 

 

Kirjoittaja on lahtelainen rikoskomisario, tutkinnanjohtaja ja eduskuntavaaliehdokas (ps.).

 

 

 

 

 

 

 

Lukijalta | Aletaanko vihdoin puhua Suomen turvallisuusongelmista?

 

Mira Nieminen

21.11.2022 9:00

 

Turvallisuus ei ole ollut käytetty puheenaihe vuosikymmeniin. Turvallisuutta on pidetty itsestäänselvyytenä, koski se sitten maan sisäistä, ulkoista tai arjen kokonaisturvallisuutta. Kun katsomme ympärillemme, olemme tilanteessa, jossa turvallisuuden järkkymättömyyttä ei kyseenalaista enää kukaan. Nyt viimeistään on toimenpiteiden aika.

Meillä on lähihistoriassa esimerkkejä siitä, kun yhteiskuntajärjestystä ravistellaan ulkopuolelta: koronapandemia, Ukrainan sota, finanssi- ja energiakriisit, hallitsematon maahanmuutto tai hybridiuhat.

 

Sisäisesti meitä koettelevat toisenlaiset ongelmat, jotka aiheuttavat kasvavaa turvattomuuden tunnetta: ihmisten taloudelliset vaikeudet, ostovoiman katoaminen, työttömyys, sosiaaliset kerrostuneet ongelmat, lapsiperheköyhyys, arjen turvallisuus ikäihmisillä kotona, nuorilla kaduilla, väkivaltaisuus, riittämättömät poliisin, terveydenhuollon ja auttavien tahojen viranomaisresurssit, huoltovarmuus ja niin edelleen.

Päihteitä ja huumeita käyttävät yhä useammat, myös lapset ja nuoret, samalla, kun koulumaailmasta kantautuu huolestuttavia uutisia. Jengiytyminen on jo ilmiö Suomessakin. Kaikki tämä vaikuttaa turvalliseen arkeen ympärillämme. Subjektiiviset kokemukset arjesta ja turvallisuudesta ovat varmasti muuttuneet. Huolet ovat kasvaneet, mutta puhutaanko ja tehdäänkö niille tarpeeksi?

Ongelmamme on kiistämisen kulttuuri.

 

Ongelmamme on vaikenemisen ja kiistämisen kulttuuri. Turvallisuutta heikentävistä ongelmista ei kyetä tai ei voida puhua niin avoimesti ja laaja-alaisesti, kuin olisi tarvetta. Etenkin julkinen keskustelu on vaikeaa. Juurisyihin pureutuminen estetään vähättelemällä tai kiistämällä ensin asia. Ehkäiseviä toimia painotetaan, vaikka vaikuttavuusnäkemykset puuttuvat.

Kansalaisten turvallisuuden tunnetta ei saa heikentää pelottelulla, mutta ainoa tapa muuttaa turvallisuuden suuntaa on käydä keskustelua, tehdä reippaitakin toimenpiteitä sekä korjausliikkeitä. Raha toimii jälkitoimenpiteenä ainoastaan laastarina, näkyy kasvavina kuluina, mutta ei korjaa ongelmia.

 

On uskallettava kertoa, että tarvitsemme turvallisuutta palauttavaa lainsäädäntöä, rajavalvontaa ja raja-aidan rakentamista, vaikka vastaaville toimenpiteille aluksi naureskeltiin. On myönnettävä, että esimerkiksi poliisin resursseilla emme pysty vastaamaan enää siihen turvallisuusvasteeseen, jota kansalainen odottaa, tai että terveydenhuollossakin priorisoidaan.

Meidän on uskallettava sanoa ääneen, että olemme katuväkivallassa, jengiytymisessä, segregaatiossa Ruotsin tiellä, vaikka kuinka mielestämme ennalta estämme ja kotoutamme oikein.

 

Maassa on asuinalueita, jotka eriytyvät, päiväkoteja ja kouluja, joita ei koeta laadukkaiksi ja turvallisiksi. Ihmiset valitsevat jo nyt asuinalueita näiden mukaan. Vanhuksemme eivät pärjää kodeissaan, koska kotihoito on monin paikoin kaaoksessa ja ihmiset eivät saa riittävää apua.

Meidän tulisi palauttaa vanhainkotijärjestelmä, jossa saa ikääntyä turvallisesti. Lisääntyvien muistisairauksien johdosta, digi ei aina ole turvallista ja aiheuttaa pelkoa ja hyväksikäyttöä.

 

Meidän on avattava kriminaalipoliittisia kysymyksiä siitä, koetaanko asiat oikeudenmukaisiksi suhteessa rikoksiin ja rangaistuksiin. Ovat esimerkiksi vastuuikärajat oikealla tasolla nuorten raaistuvan väkivallan kohdalla ja onko uhreilla oikeus turvallisuuteen. On pohdittava, miten vaikeasti tulkittavat lait eivät käänny itseään vastaan ja vältytään tulkintavaikeuksilta, kuten seksuaalirikoslainsäädännön uudistuksessa ja miten selkeytetään ja vahvistetaan vaikuttavia asioita raiskaus- ja hyväksikäyttörikoksien vähentämiseksi.

Toivon, että pikimmiten aloitamme Suomessa monitahoisen turvallisuustyön, jossa tavoitteena on luoda turvallinen maa, ennen kuin olemme peruuttamattomassa tilanteessa ja joudumme tekemään asioita pakon edessä. ”Niin turvallista, että lapsetkin voivat leikkiä yöllä!” – hieno lause napattuna Tampereen tahtotilasta. Siinä tulevaisuuden tavoitetta koko maahan.

 

Kirjoittaja on lahtelainen poliisi ja eduskuntavaaliehdokas (ps.).

 

Ehdokkaalta | Epäonnistunut koulutusuudistus ja lasten jaksaminen ovat aikuisten vastuulla (ESS 21.1.2023)

 

Mira Nieminen

21.1.2023 13:30

 

Tulevaisuutemme yksi peruskulmakivemme on kasvava ja hyvinvoiva sukupolvi, se, joka jaksaa jatkaa työtä, rakentaa ja ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa jatkossa Suomessa. On huolestuttavaa havaita, että uutta kasvuamme varjostaa näköalattomuus, toivottomuus, pahoinvointi, masennus sekä mielenterveysongelmat.

 

Ongelmat korostuvat kouluissa oppimisvaikeuksina ja keskittymiskyvyttömyytenä, mutta jo varhaiskasvatuksessa esiintyy moninaisia sopeutumisongelmia, aggressiivisuutta ja väkivaltaa. Perheiden varhaisen tuen puute näkyy lastensuojelullisten toimenpiteiden kasvuna sekä huostaanottojen lisääntymisenä.

 

Tukiperheistä on pulaa. Asiat eivät ole hyvin monessakaan perheessä.

Hyvinvointi on jakautunut epätasaisesti. Lapsiperheköyhyys ja perheiden taloudelliset vaikeudet heijastavat pitkälle tuleviin sukupolviin ja heidän käyttäytymiseensä. On selvää, että muun muassa periytyvä ylisukupolvinen osattomuus yhteiskunnassa on riski lapsille, mutta paljon aiheutamme hallaa aivan omalla toiminnallamme.

Seuraukset vapaasta kasvatuksesta, valinnanvapaudesta, kaverivanhemmuudesta ja yhteiskunnan luonnottomasta kehityksestä näkyvät nyt raskaalla tavalla.

Lapset uhrataan kilpailuyhteiskunnalle.

 

Kun maailma muuttuu kiihtyvällä vauhdilla ympärillä, sitä enemmän tarvitsemme yhteisöllisyyttä, rakkautta, rajoja sekä perhekeskeisten arvojen palauttamista. Se tarkoittaa turvallista ja pysyvää kasvuympäristöä, jossa ei vaadita lapsilta jatkuvasti nopeampaa kehitystä, osaamista, vertailua, kilpailua ja uuden opettelua.

Kilpailuyhteiskunta ajaa kouluissa ja opiskeluissa lapset uupumisen partaalle, nuoret tytöt äärirajoille samalla, kun pojat eivät selviydy peruskoulusta. Vaatimukset ovat rajuja, mihin myös monet opettajat ovat ottaneet jo kantaa. Koulut eivät kulje enää lapsen kehityksen ehdoilla, vaan talous ja kilpailukyky edellä.

 

Lapset uhrataan kilpailuyhteiskunnalle: aikaa pois perheiltä, aikuiset töihin, lapset päiväkotiin. Lapsen kehityksen hyväksi varhennetaan esikoulua, ohjataan kielikylpyihin ja pingotetaan moneen vaatimuksen suuntaan. Uudet opetussuunnitelmat, opetuksen valinnaisuus, vapaa ohjautuvuus sekä kasvava digitaalisuus tekevät lapsista levottomia, kun vastuuta pitäisi ottaa entistä enemmän liian varhain.

Suunta on ehdottomasti väärä. Pienet lapset ahdistuvat jo ala-asteella, kun eivät pysy enää opetuksessa mukana. Matemaattiset lasku- ja lukutaidot ovat olemattomat ja Pisa-tulokset kertovat karua totuutta asiassa.

Meillä on tapahtunut merkittäviä muutoksia perhepolitiikassa, varhaiskasvatuksessa sekä koulutuspolitiikassa. Kaikkien vieressä ei voi istua erityisopettaja ja kouluavustaja tukemassa.

 

Vaadimme liikaa liian varhain. Lapset ja nuoret tarvitsevat aikuisia, turvaa ja yhteisöllisyyttä. Me itse sairastutamme lapsemme tällä kaikella. Kun tähän lisätään median ja julkisuuden sekavat sekä painostavat keskustelut ilmastokatastrofeista, ideologisesta neutraloinnista, sukupuolisuuskäsitysten häivyttämisestä tai somen paineet täydellisestä elämästä, ei ole ihme, että vahinkoa korjataan yhä enemmän mielenterveyslääkityksillä.

 

On aina ottaa stepit taakse. Lapsemme eivät sairastu ulkoa oppimisen tai kaunokirjoituksen vaatimuksista, hieman suuremmista luokista, ahtaammista tiloista tai kirjallisista oppimateriaaleista, vaan aikuisten ja päättäjien luomasta vaatimusten ympäristöstä.

Lapset eivät pysy enää mukana. Annetaan lasten olla lapsia, nuorten nuoria, leikkiä ja oppia oppimisen ilosta, ei pakkoahdetusti.

 

Kirjoittaja on lahtelainen rikoskomisario ja eduskuntavaaliehdokas (ps.).